No nyt ollaan aika asioiden ytimessä. Viime aikoina olen kovasti miettinyt sitä että miksi minun on niin kamalan vaikeaa olla yksin. Toki edellisestä kerrasta on paljon aikaa, mutta silti. Olen niin tottunut kumppanuuteen, että olen itse hävinnyt itseltäni ja nyt kun ei ole ketään kenen kautta peilata itseään niin huomaankin olevani totaalisesti hukassa. Onko se niin että ihminen (tässä tapauksessa subjektiivisesti siis vain minä) on kokonainen vasta kun löytää itselleen puolison? Ei, en haluaisi ajatella niin, silloinhan siitä tulee riippuvuussuhde. Haluaisin olla kokonainen ja vahva kokonaisuus joka voi toisen samanlaisen ihmisen kohdatessaan olla täysi ihminen eikä vai puolikas joka hakee täydennystä itseensä, silloin voisi enemmän antaakin itsestään, eikä imeä vain toisesta elämänmehuja. Kuinka tämä tämmöinen kokonaistuminen sitten tapahtuisi? Tässäpä työsarkaa.

 

Kun pikavastausta ongelmaani ei löytynyt niin tarvitsi sitten lähteä etsimään sitä pidemmän kaavan kautta ja osallistuin semmoiseen kirjoitustehtävään jossa pohditaan kaikkea omaan itseensä liittyvää, henkisiä ja fyysisiä juttuloita ja tämän myötä olen huomannut paljon parannettavaa itsessäni ja kanssakäymisessäni muiden kanssa. Itse asiassa olen hieman allapäin ollut kokoajan tehtävän edetessä, mutta niin monessa terapiassa juosseena tiedän, että ensin mennään pohjalle ja sitten vasta aletaan nousemaan ja siellä se oma kultakippo odottaa, kun olet vahvempi kuin taistoon lähtiessä. Kovasti toivon löytäväni vastauksia sekä tähän yksinolon vaikeuteen että moneen muuhunkin esiin nouseeseen pulmaan ja ihmetykseen.

 

Mutta siis, matka on vielä kesken, ja valaistumista odotellessa sovin kuulkaa ensi viikolle treffit! Että siinä annos paradoksaalisuutta teille tälläkertaa :D Hyvää viikonloppua!