No nyt ollaan aika asioiden ytimessä. Viime aikoina olen kovasti miettinyt sitä että miksi minun on niin kamalan vaikeaa olla yksin. Toki edellisestä kerrasta on paljon aikaa, mutta silti. Olen niin tottunut kumppanuuteen, että olen itse hävinnyt itseltäni ja nyt kun ei ole ketään kenen kautta peilata itseään niin huomaankin olevani totaalisesti hukassa. Onko se niin että ihminen (tässä tapauksessa subjektiivisesti siis vain minä) on kokonainen vasta kun löytää itselleen puolison? Ei, en haluaisi ajatella niin, silloinhan siitä tulee riippuvuussuhde. Haluaisin olla kokonainen ja vahva kokonaisuus joka voi toisen samanlaisen ihmisen kohdatessaan olla täysi ihminen eikä vai puolikas joka hakee täydennystä itseensä, silloin voisi enemmän antaakin itsestään, eikä imeä vain toisesta elämänmehuja. Kuinka tämä tämmöinen kokonaistuminen sitten tapahtuisi? Tässäpä työsarkaa.

Kun pikavastausta ongelmaani ei löytynyt niin tarvitsi sitten lähteä etsimään sitä pidemmän kaavan kautta ja osallistuin semmoiseen kirjoitustehtävään jossa pohditaan kaikkea omaan itseensä liittyvää, henkisiä ja fyysisiä juttuloita ja tämän myötä olen huomannut paljon parannettavaa itsessäni ja kanssakäymisessäni muiden kanssa. Itse asiassa olen hieman allapäin ollut kokoajan tehtävän edetessä, mutta niin monessa terapiassa juosseena tiedän, että ensin mennään pohjalle ja sitten vasta aletaan nousemaan ja siellä se oma kultakippo odottaa, kun olet vahvempi kuin taistoon lähtiessä. Kovasti toivon löytäväni vastauksia sekä tähän yksinolon vaikeuteen että moneen muuhunkin esiin nouseeseen pulmaan ja ihmetykseen.

Mutta siis, matka on vielä kesken, ja valaistumista odotellessa sovin kuulkaa ensi viikolle treffit! Että siinä annos paradoksaalisuutta teille tälläkertaa :D Hyvää viikonloppua!

Mä aloin varovasti miettimään seura-elämääni ja laitoin ilmoituksen eräälle nettisivustolle. Uhh, ja mä niin tiedän että nyt piti olla vain ihan yksikseen ja rauhoittua ja antaa omille mietteille aikaa, mutta, on ihan liian vaikeaa olla vain yksin. Varsinkin silloin kun lapset ovat isällänsä niin silloin iskee vähän liiankin yksinäinen olo. En ehkä ihan vielä ole sillä mielellä että etsisin semmoista palavaa rakkautta ja pysyvää kumppanuutta, vaan vähän semmosta sutinaa, jotain uusia kasvoja ja tuttavuuksia elämääni. Ja täytyy nyt ihan rehellisesti myöntää, että naisen rintoja on kauhea ikävä, että en laittaisi pahakseni jos semmoiseen tulisi tilaisuus.
Jännä juttu ajatella kuinka on omat halut ja kiihotuksen kohteet muuttuneet. Miehiä aikasemmin halusin, mutta lähinnä ne oli semmoisia valloituksia, seksi ei oikein koskaan ollut se mitä halusin, vaan se itse tieto siitä että olisin saanut olisi ihan hyvin riittänyt, mutta usein sitä oli semmoisessa tilanteessa, että vaikea olisi ollut alkaa änkyttämään etten enään haluaisikaan, kun toinen oli jo juhlakunnossa. Entinen mieheni sai ensimmäisenä miehenä (ja lista oli pitkä ennen häntä) mulla himot kattoon fyysisellä olemuksellaan, riitti kun katsoin jotain lempikohtaani hänessä niin olin valmiina painimaan, mutta muuten en koskaan oikein innostunut miesten fyysisitä avuista. Naiset sen sijaan, huh! Rinnat ja takapuoli, niska, huulet ja kädet, reidet ja ihan kaikki. Miehet tuntuu jotenkin tylsiltä nykyään, naisissa on enemmän kaikkea kivaa fyysisesti, enkä nyt esineellistä ketään, totean vain että naiset ovat omasta mielestäni fyysisesti kiinnostavampia. Miehenkin fysiikka on ihanaa, ja joillakin suorastaan veistoksellista, sitäkin ihailen ja miehet ovat komeita ja kauniita myös, naisissa on vain sitä jotain mikä sytyttää tuolla toisessakin päässä ajatuksia.

Itse en lämpeä hirveän isoille naisille, mutta en ole myöskään semmoinen joka katsoo vain missejä. Jos joku nainen kantaa itsensä varmasti ja on sinut itsensä kanssa niin silloin sillä kropan itse muodolla ei ole niin väliä vaan silloin tietää että hän nauttii aidosti kaikesta eikä vain keksity yrittämään näyttämään nätiltä tai kuulostamaan oikealta sänkyhommissa. Mä itse olen saanut osani raskauksissa eikä minulla todellakaan enää ole mitkän kimmoisat omenarinnat tai pystypylly, mutta mä katsonkin näitä asioita vähän toisenlaisetsa kulmasta, me ollaan kropan kanssa kuljettu melkonen matka ja vähän ryppynen masu tai pikkasen paikaltansa valahtaneet rinnat ja takamus on merkkejä näistä koettelemuksista. Mä olen taistellut sairaalassa elämästäni muutaman kerran, olen kantanut ja imettänyt kahta elämäni suurinta ihmettä, mä olen kömpinyt vartaloni kanssa ylös kuvainnollisesti ojasta useammankin kerran ja me ollaan oltu aika hyvä tiimi, kaikki mikä tässä koko mahtavassa varressani näkyy on voitonmerkkejä tai sotahaavoja jostain ja mä ainakin pidän tästä mitä mulla on, siksi mä tykkään antaa kropalle jotain takasinkin välillä, huoltoa ja rakkautta, eli liikuntaa ja hyvää ravintoa (toisinaan hemmottelen mieltäni, eli laiskottelen ja napsin suklaata), sitäpaitsi jos joku osaa ja viitsii etsiä, niin tästä kehosta löytyy ihan mahtavia paikkoja ja kohtia joista mut saa ihan kuumaksi, ei semmoista missään tapauksessa kannata hävetä tai piilotella, jäisi vielä ilman hekumaa kokonaan :D

Tänään on ollut melkoisen onnekas olo. Siihen taitaa tosin vaikuttaa se, että olen nukkunut kaikki univelkani pois, mutta silti, hyvinkin tervetullut tunne. Olen aina ollut semmoinen romanttisen optimistinen. Pidän tästä piirteestä itsessäni, koska vaikka kuinka syvällä ollaan tai kuinka toivoton on elämän tilanteeni (uskokaa, olen melkoisen kokenut varsinkin näissä vastoin käymisissä, ehkpä kirjoitan niistä joskus omansa postauksen) niin vankka uskomus tulevaan pistää puskemaan eteenpäin. Ja keskellä sitä kunkin omaa suotansa niin aina pitäisi muistaa pikkasen omaa itseäänkin ja hemmotella tätä raskaan tien kulkijaa. Sillä muuten loppuu voimat ja energia.

Itse nautin eniten pikkujutuista elämässä. Perhe ja ystävät ei ole pikkujuttuja, mutta esimerkiksi ilman suurempia kommelluksia sujunut arkipäivä on ihan mahtava juttu ja saatan sytyttää illalla lasten mentyä nukkumaan kynttilät, keittää mahottoman ison kupin teetä (joskus hurjastelen ja otan lasin viiniä) ja syvennyn esimerkiksi hyvään leffaan, piirustamiseen tai teen ihan mitä huvittaa, kunhan se tuottaa välitöntä mielihyvää. Itsensä palkitseminen on se mitä ei mun mielestä pidä koskaan unohtaa. Ja se, jos ystävä tai läheinen jotenkin muistaa sinua, niin siitäkin kannattaa ottaa ihan kaikki mahdollinen irti. Minulle eilen soitti naapuri, johon olen vasta tutustunut ja hän kertoi että heillä on ylimääräinen pesukone ja koska oli viimekerralla ollut puhetta taloyhtiön toimimattomista pesutupapalveluista niin hän päätti tiedustella että olisiko minulla kenties tarvetta ihan ikiomalle koneelle. Asia johti toiseen ja nyt minulle tulee oma pikku kone tänne omaan pikku kotiini. Sillä on mieletön impakti arkeeni, pesutupa (ah, se pesutupa, aina on jokin kone rikki!) vie koko illan aikaani ja nyt voin pestä pyykkiä vähän joka ilta eikä minun tarvitse uhrata esimerkiksi kokonaista päivää lasteni kanssa johonkin pyykkihuoltoon. Mutta siis, ajatella, tämä uusi tuttavuus on miettinyt minua, olen siis ehkä ihan mukava tyyppi hänen mielestään (egoa hivelevää, hivelkää egoanne aina välillä, se tekee hyvää) ja hän on semmoinen ihminen josta itsekin pidän, hyväntahtoinen, ajatteleva ja lempeä, näin ensiraapaisulla. Ehkä mekin ystävystytään, ja jos ei, niin ainakin minulla on uusi mukava tuttavuus naapurustossa. Tulevaisuudessa on aina jotain hyvää, pitää vain osata katsoa asioita oikealta kantilta.

Mutta nyt, ostin ihan iltaani varten kynttilöitä ja viini on kylmenemässä. Olen selvinnyt raskaasta viikosta, olen selviytyjä muutenkin rankasta vaiheesta elämässäni, tulevaisuudessa on kaikkea jännitävää ja kutkuttavaa ja minulla on uusi lempisarja netissä. Tämä ilta on ihan vain mulle omistettu, olen kaiken hemmottelun arvoinen ...ja ensiviikosta on tulossa helvetillinen, mutta ei ainakaan tarvitse pyykkituvalle uhrata yhtä iltaa. Ilo siitä!

Täällä kun nyt olen, omassa ajassani ja mietteissäni niin tuntui hyvältä ajatella näin aluksi, että mitä menneessä on. Katson nyt lähinnä seksuaalisuuttani, koska se on asia joka on kovasti juuri nyt ollut pinnalla.
Ihan pienenä tyttönä muistan ihailleeni kovasti naisvartaloa, tosin kiinnostus naisvartaloon on varmasti jokaisella pienellä tytöllä, kun oma on vielä kuitenkin jokseenkin vieras, mutta oma ihailuni oli kuitenkin hämmentävää ja kun satuin lukemaan jostakin vanhasta opuksesta lesboudesta (siis todella vanhasta, semmoisesta missä se luokiteltiin ehkä vielä hieman sairaudeksi tai ainakin oudoksi ja ei hyväksytyksi) niin muistan kirkuneeni sisällä etten ainakaan semmoinen halua olla, mutta seksuaalinen olen ollut aina. Siispä suuntasin katseeni miehiin ja yltiöseksuaalisuuteni vuoksi teini-iässä jouduinkin jos minkämoisiin kohtaamisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Välillä hyviä kokemuksia, välillä huonoja. Kuitenkin kaksilahkeisia riitti ihan liiaksikin. Miehen kanssa seksistä kyllä pidin, mutta en koskaan oikein tuntenut isompia tunteita miehiin, sen sijaan olin vähän väliä ihastunut milloin kehenkin naiseen. Olin yhteen opettajaani ihastunut, muutkin oli, mutta siihen kuumaan matikanmaikkaan, lihaksikkaaseen nuoreen mieheen. Minä taasen haaveilin vastarakkaudesta koulun erään naisopettajan suunnalta. En tietenkään koskaan sanonut mitään vaan leikin ihastunutta siihen samaiseen lihaksikkaaseen nuoreen matikanmaikkaan kuin kaikki muutkin luokan tytöt. Sisällä oli ehkä vieläkin se ajatus ettei naisista tykkääminen ole oikein ja jatkoin miesten nielemistä ja vaikka joistakin tuli poikaystäviäkin niin sen pidempiä suhteita miesten kanssa minulla ei ollut, enkä koskaan oikein ollut ihastunut kehenkään heistä, näin sen vaan kuului olla, nainen ja mies yhdessä. Ei poikkeuksia.

Seksi naisen kanssa oli minulle vaikea asia, niin montaa eri miestä olin testannut ja aina se muna tuntui kyllä hyvälle ja oli vaikea kuvitella mitä kaikkea sitä naisen kanssa tekisi vaikka himoitsinkin rintoja ja takapuolia salaa katsellen. Siis taas jatkoin miesten nielemistä (ja naisiin ihastumista). Sillä piilotin epävarmuuteni ja esitin rooliani, ehkä vähän ylilyödenkin jopa.

Yksi mies opetti minulle paljon seksuaalisuudesta ja asioiden hyväksymisestä, silloin uskalsin itselleni myöntää olevani Bi ja aloin muutenkin tutkimaan enemmän sitä mistä tykkään ja mistä en, no me sitten tykättiin niin eri asioista ettei se suhde kantanut, mutta sitten tapasin entisen aviomieheni, silloin kaikki kolahti, ensimmäistä kertaa rakastuin mieheen ja kaikki tuntui just eikä melkein oikealta, paitsi ihan semmoinen pikkuruinen tunne oli jossain että olispa kiva kokeilla joskus naisen kanssa. Tuli lapsia ja asuntolainaa ja me oltiin monen mielestä se ”The pari”. Kymmenen vuotta kului yhdessä ja se alun pikkuruinen tunne alkoi olla jo niin ahdistava että olin etsimässä itselleni ammattiapua tunteideni tukahduttamiseksi, mutta tähän väliin tulikin suurin juttu, eräs ihastukseni vastasikin tunteisiini, huh!! Kyllä, nainen! Hyppäsin heti miettimättä siihen kelkkaan, hullaannuin ja kaikki ne vuodet padottua halua sai vihdoin mettä juodakseen, seksi oli sittenkin ihanaa myös naisen kanssa ja ah, se vartalon pehmeys ja ilo ja vapaus ja kaikki, se oli kuin huumetta. Nopeasti kuitenkin tajusin ettei nainen ole se minun sielunkumppanini, vaikka mahtava ihminen olikin. Arvot ja vapaa-ajan kiinnostukset eivät meillä kohdanneet, vaikka menneessä elämässä meillä olikin ihan hirmuisesti yhteisiä tekijöitä ja samankaltaisuuksia. Nyt piti alkaa taas puremaan hammasta, olin lähtenyt avioliitostani, särkenyt mieheni sydämen, vaikka hän ja minä kyllä tajuttiin kumpikin ettei me voida jatkaa avioliittoa enää millään tasolla. Mutta hajoitin meidän perheen, se on vaikea antaa anteeksi itselleen, vaikka fakta olisikin että se ei olisi voinut muunkaanlaisissa olosuhteissa enää jatkua. Siis nyt yritin vaikka väkisin saada asiat toimimaan tämän naisen kanssa. Yritin muuttaa itseäni hänenlaisekseen, mutta se tie olikin aika raadollinen ja johti enemmänkin katkeruuteen kuin hyväksyntään ja rakkauteen ja oli myönnettävä vihdoin ettei tästä tule mitään. Nyt siis olen yksin, keskityn lasteni onnellisuuteen. Entisen mieheni kanssa välit ovat ihan mahtavat ja lasten asiat me olemme hoitaneet kyllä varsin mallikkaasti ja he voivatkin olosuhteisiin nähden vahvasti ja ovat onnellisia. Entisen naiseni kanssa emme edes moikkaa kadulla.

Mutta, elämä on, välillä rumaa, välillä kaunista. Ja jossein mitään muuta tästä jäänyt käteen niin voin sanoa kuitenkin löytäneeni itseni, ainakin seksuaalisesti, myöhään heräsin siis siihen että naiset ovat minulle se mitä haluan vaikka ei tämän ensimmäisen kanssa onnistunutkaan, tämän jos minkä opin. Nyt korjaan sen mikä meni rikki tässä rytäkässä ja sen jälkeen tahtoisin löytää sen toisen, minulle oikean naisen kumppaniksi. Uskon vielä vahvasti huomiseen, se on kiva huomata :D

Tällain tämän nyt otsikoin. Vaikka puolitoistavuotta on monelle pitkä aika, niin tämä minun puolitoistavuotinen on ollut kuin silmänräpäys. Aika siitä, että elin turvallista perhe-elämää tähän, että asun yksin ja vasta tajuan kaiken, on mennyt liian nopeasti ja repinyt minut niin kappaleiksi, että nyt on aika pysähtyä ja hengittää. Vaikka koen itseni onnelliseksi (noh, tai ainakin onnellisemmaksi kuin ollessani vielä syvällä kaapissani kieltämässä minuuttani) ja ympärilläni on mahtava joukko todella rakkaita ihmisiä niin nyt on myönnettävä se, että kipeästi tarvitsen aikaa itselleni.

Eli juuri kun pääsin yhdestä etsinnästä ja annoin itselleni luvan olla rohkeasti se mitä olen niin nyt se iski kovalla kädellä, se että nyt pitää kaikki aloittaa ihan alusta, kaikki ne vuodet kun olen itseäni kieltänyt ja painellut halujani ja unelmiani siitä satujen prinsessasta prinssin sijaan olen onnistunut rakentamaan niin vahvan muurin itselleni etten pääse itsekään läpi siitä. Olen niin fakkiintunut niihin tiettyihin toimintamalleihin joilla koitin selvitä, että kepeästi meni tämä aika täysin miettimättä mitään. Toisaalta myös se massiivinen tarve ja kaipuu taustalla vahvisti sitä, että nyt annetaan palaa ja täysillä, mutta reisille meni, tietenkin meni, olisihan se pitänyt tajuta. Nyt on puhistu kaikki pihalle ja jäljelle jäi kuori joka ei osaa enää rakastaa ja joka kokee itsensä epäonnistujaksi. Masentunut en ole, osaan silti iloita elämästä ja hoidan tunnollisesti jokapäiväisasiat, lasten kanssa on mahtavaa enkä ole erakoitunut sohvannurkkaani, vaikka hieman kotihiiri olenkin, mutta, olisikohan tämä nyt sitten kenties se kuuluisa kolmenkympinkriisi?