Tällain tämän nyt otsikoin. Vaikka puolitoistavuotta on monelle pitkä aika, niin tämä minun puolitoistavuotinen on ollut kuin silmänräpäys. Aika siitä, että elin turvallista perhe-elämää tähän, että asun yksin ja vasta tajuan kaiken, on mennyt liian nopeasti ja repinyt minut niin kappaleiksi, että nyt on aika pysähtyä ja hengittää. Vaikka koen itseni onnelliseksi (noh, tai ainakin onnellisemmaksi kuin ollessani vielä syvällä kaapissani kieltämässä minuuttani) ja ympärilläni on mahtava joukko todella rakkaita ihmisiä niin nyt on myönnettävä se, että kipeästi tarvitsen aikaa itselleni.

Eli juuri kun pääsin yhdestä etsinnästä ja annoin itselleni luvan olla rohkeasti se mitä olen niin nyt se iski kovalla kädellä, se että nyt pitää kaikki aloittaa ihan alusta, kaikki ne vuodet kun olen itseäni kieltänyt ja painellut halujani ja unelmiani siitä satujen prinsessasta prinssin sijaan olen onnistunut rakentamaan niin vahvan muurin itselleni etten pääse itsekään läpi siitä. Olen niin fakkiintunut niihin tiettyihin toimintamalleihin joilla koitin selvitä, että kepeästi meni tämä aika täysin miettimättä mitään. Toisaalta myös se massiivinen tarve ja kaipuu taustalla vahvisti sitä, että nyt annetaan palaa ja täysillä, mutta reisille meni, tietenkin meni, olisihan se pitänyt tajuta. Nyt on puhistu kaikki pihalle ja jäljelle jäi kuori joka ei osaa enää rakastaa ja joka kokee itsensä epäonnistujaksi. Masentunut en ole, osaan silti iloita elämästä ja hoidan tunnollisesti jokapäiväisasiat, lasten kanssa on mahtavaa enkä ole erakoitunut sohvannurkkaani, vaikka hieman kotihiiri olenkin, mutta, olisikohan tämä nyt sitten kenties se kuuluisa kolmenkympinkriisi?